Eläinystävät Hevoset Yleistä
Minun Helsinkini
May 24, 2014
2

Tervehdys pitkästä aikaa! En ole lopettanut bloggaamista, mutta olen edelleen puurtanut töiden parissa. Työkiireillä on suora yhteys hevoshaaveen toteutumiseen, joten toivon malttia ja ymmärrystä! Mitä enemmän töitä, sitä enemmän säästöjä, ja mitä enemmän säästöjä, sitä lähemmäs unelma omasta hevosesta kopsuttelee.

Tänään ajattelin helteiden kunniaksi kertoa siitä, millaista on asua Helsingissä luonnon helmassa viihtyvänä eläinihmisenä ja maalaissieluna. Olen kotoisin pikkupaikkakunnalta Pohjanmaalta, jossa käsitys Helsingistä on monelle yhtä kuin betonihelvetti. Kun kerron kotipaikkakuntalaisille asuvani Helsingissä, saan yleensä osakseni sääliviä katseita – ihmispolo, siellä se asustelee betoniviidakossa kerrostalossa ilman omaa pihaa ja luontoa ympärillä ja kaikki maksaa aivan törkeästi. Totuus on tarua idyllisempää, joten tässä virallinen totuus omasta elinmpäristöstäni ja suosikkipaikoistani.

Talin ulkoilualue ja  Vermo

vermo1
Tässä kuvassa on metaforaa kerrakseen. Tiedättehän, seesteinen ilta-auringon valo, kaunis hevonen ja enää hutera aita välissämme.

Asun aivan Talin ulkoilualueen kulmilla, Espoon ja Helsingin rajalla. Jos haluan nähdä hevosia, kävelen viitisen minuuttia Vermon tarhojen liepeille ja moikkaan tarhassa seisoskelevia lämminverisiä. Jos haluan siitä jatkaa pidemmille, kuljen Vermon polkuja kiertäviä reittejä pitkin, jolloin voin bongailla ajolenkillä olevia hevosia. Usein jatkan lenkkiä Turunväylän yli, jossa odottaa suosikkipaikkani: korkea kalliopaikka meren rannalla. Siellä on kiva pitää tuumaustaukoja, jos ei ole kiire minnekään.

kalliollaPikkusiskoni Sauli-koira on myös päässyt tutustumaan kalliopaikkaan.

Seurasaari ja Helsingin pyöräilyreitit

kultapyora
Kultapyörä, uljas ratsuni. Tämä kuva on otettu Kirkkonummen puolelta.

Rakastan pyöräilyä ja pyörä on suosikkimenopelini kesäisin. Suosikkireittini kulkee Espoon ja Helsingin merenrantareittejä pitkin Baanalle ja sieltä junaradan vartta pitkin takaisin kotiin (n. 25 km). Joskus tykkään hikisen pyörälenkin sijasta polkaista Seurasaareen, jättää pyörän parkkiin ja kävellä Seurasaaren ympäri. Seurasaaressa voi ihailla ylväitä joutsenia, anarkistisia hanhia ja vekkuleita oravia.

Luultavasti olen ainoa pöljäke, joka on kerran onnistunut eksymään Seurasaareen. En tajunnut kulkea yhteen ja samaan suuntaan rantaa pitkin, kunnes olisin lähtöpaikassa. Sen sijaan sinkoilin pimenevässä illassa saaren pikkupolkuja ristiin rastiin ja kompastelin puunrunkoihin. Näin jo sieluni silmiin, kuinka viimeisillä voimillani jyrsin nälkääni käpyä jossain kivenkolossa ja palellun hengiltä. Niin, Seurasaareen.

seurasaari
Seurasaari toukokuussa 2014.

Sieni- ja marjametsät lähikunnissa

kissa-metsassa
Kerran törmäsin metsäreissuillani vaaralliseen kissapetoon.

Syksyisin Etelä-Suomen metsät notkuvat sienistä ja marjoista! Silloin hyppään autoni Raulin penkille ja suunnistan Kirkkonummelle tai Nuuksioon etsimään vattuja, mustikoita, kanttarelleja ja mustatorvisieniä. Kuljen metsässä aina kännykän akku ladattuna ja Sports Tracker -ohjelma päällä – sen avulla löydän takaisin autolle. Metsäretkeni eivät ole aina kovin seesteisiä, koska pelkään kaikenlaisia öttiäisiä koppakuoriaisista hirvikärpäsiin eikä suuntavaistoni ole kovin kummoinen.  Satunnaiset kiljahdukset ja ryntäilyt kuuluvat asiaan. Siksi tykkäänkin useimmiten seikkailla metsissä kavereiden kanssa.

Messut!

Voisi helposti olettaa, että omissa oloissaan viihtyvä introvertti karttaisi viimeiseen asti väentungoksia ja hälyisiä paikkoja, kuten messuja. Vaan eipäs asia olekaan niin, vaan olen aivan messufani! Käyn joka vuosi lemmikki-, hevos- ja Elmo-messuilla ja tunnen aina olevani kuin lapsi karkkikaupassa. Viimeksi Hevosmessuilla seikkaillessani pääsin moikkamaan myös blogimaailmasta tuttuja Kaktua ja Futuraa, mikä oli erityisen kiva juttu, kyseessä on kuitenkin yksi suosikkiblogeistani.

Hevostallit

primus
Primuksen tuntiheppa ottaa lunkisti.

Kun kahdeksan vuotta sitten muutin Helsinkiin, päätin viimein opetella ratsastamaan. Kävin parin kauden ajan kerran viikossa Punametsässä. Kenttä oli sinä vuonna tosi pölyinen, minkä vuoksi maastoilimme paljon Espoon ratsastuspoluilla. Oi, niitä maisemia! Punametsästä vaihdoin Nuuksion ratsastuskeskukseen, jossa kävin parhaimmillaan parikin kertaa viikossa nautiskelemassa hevosseurasta ja hyvästä opetuksesta. Yksi elämäni ihanimpia kokemuksia on Nuuksion kolmetuntinen yömaasto pitkin hiekkateitä ja rinteitä maailman mahtavimmalla eestinponilla, Tiktorilla. Myös Primus on osoittautunut mukavaksi paikaksi, vaikka maastoilumahdollisuuskia siellä ei olekaan.

Ja lopuksi… Animagi Apex ja Espoon eläinlääkäriasema

Idan, Mörren ja edesmenneen Heppu-kanin onneksi pääkaupunkiseudulla on tosi asiantuntevia pieneläinklinikoita. Sekä Animagissa että Espoon eläinlääkäriasemalla paperittomiin maatiaiskissoihini on suhtauduttu kuin kuninkaallisiin ja hoidettu ne viimeisen päälle huolella. Olen kiitollinen molemmille klinikoille kaikesta avusta, mitä minä ja karvakorvani ovat vuosien varrella kummastakin paikasta saaneet.

Minun Helsinkini näyttää kaikin puolin aika maaseutuhenkiseltä (ja öhöm, pääosin Espoolta) ja on varsin kaukana siitä perusoletuksesta, että helsinkiläiset vain shoppailevat ja siemailevat kahvia keskustassa. Itse en vieläkään pidä oikeastaan koko ydinkeskustasta, mutta sen ympäriltä löytyy mitä parhaita paikkoa viettää aikaa ja rentoutua. Nykyisin rentoudun myös motareilla, ne ovat mahtavia!

About author

Piia

Piia on 35-vuotias hullu kissamummo, joka on sekaisin myös hevosista.

Lue myös nämä

/ You may check this items as well

letti

Pepen satulasaaga

Tervehdys pitkästä aikaa! En ole lopettanut blog...

Read more
WP_20170607_18_08_15_Pro

Miksi minulla on oma hevonen?

Tervehdys pitkästä aikaa! En ole lopettanut blog...

Read more
6

Upea kuvakavalkadi Pepestä

Tervehdys pitkästä aikaa! En ole lopettanut blog...

Read more

There are 2 comments

  • Sandra says:

    Samoilla kulmilla liikuksimme – ja samat säälivät katseet saan osakseni kotikonnuilla. 🙂 Mutta kyllä täällä Helsingissä riittää onneksi tosiaan luontoa ja eläimiä. Huopalahdessa törmäsin vasta hilleriin, Seurasaaressa näkee oravien lisäksi kettuja – ja niin, niille Vermon polleille huhuilen lekkeillessäni aina “hei hepat!” niin, että vastaantulijat katsovat vähän vinoon. Ei haittaa. :o)

    • Piia says:

      Olin kieltämättä itsekin tosi ennakkoluuloinen, kun tänne muutin. Kesti hetken tajuta, että Helsinki on muutakin kuin kantakaupungin alue. Vermon hepat muuten varmasti tykkäävät, kun tervehdit niitä – ohikulkijoista viis! Monesti hevoset tuntuvat oikein norkoilevan siellä aidan varrella ja odottavan, että joku tulisi tervehtimään. 🙂

  • Leave a Reply

    Your email address will not be published.