Hevoset
Kiitos kaikesta, Pepe!
January 9, 2018
8

Kun muutama viikko sitten kerroin, etten halua enää kertoa Pepestä netissä, kipuilin siinä vähän tiedostamattani isompia ongelmia. Pepellä ei ollut kaikki hyvin, oli oikeastaan kaikkea pientä ja huomaamatonta sekä isompaakin vaivaa. Arvaamaton käytös alkoi palata ja pelot vallata taas alaa Pepen mielessä. Mietin kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi sitä myöten, josko Pepen olisi sittenkin parempi asua jossain kaupunkitallilla, jossa hevoset tarhaavat kentän lähellä ja kamala luonto on kauempana.

Sitten tapahtui jotain, mikä tiputti laput silmiltäni. Pepe lähti viime viikolla rauhallisen tunnin päätteeksi vuokraajaltaan täysin käsistä, eikä sitä meinannut rauhoittaa mikään. Se ei säikähtänyt, siihen vaan näytti yksinkertaisesti sattuvan. Ratsastaja sai onneksi roikuttua selässä, vaikka tilanne vaan kesti ja kesti ja hevonen rymisteli pitkin maneesia avuille kuurona. Olin seuraamassa tuntia sivusta ja kun kohtasin Pepen hätääntyneen katseen sen lopulta pysähdyttyä hikisenä ja puuskuttaen, minä tiesin. Pepe on kipeä eikä sen selkään mene enää kukaan.

Tapahtuneen jälkeen paikansimme tallikaverin kanssa selästä, takakaaren kohdalta selkärangasta ihan pienen kuhmuran ja selkeän kipukohdan. Kohdan ympäriltä iho oli vähän parkkiintuneen tuntuinen ja kova. Kipualue oli niin pieni, ettei sitä huomannut, jos ei erikseen käynyt selkärankaa läpi. Voisin lyödä vetoa, että Pepellä oli kissing spines tai muuta vastaavaa ongelmaa selässä, ollut varmaan jo pitkään. Sellaista, joka ei vaivannut koko aikaa, mutta saattoi kirpaista laukassa ja silloin, kun Pepe liikkui selkä alhaalla, pää ylhäällä. Vaihtoehdot, jotka minulla ja 21-vuotiaalla ponillani olivat edessä, olivat huono, huonompi ja huonoin. Valitsin niistä Pepelle armollisimman.

Pepe lähti kahden muun tallikaverinsa kanssa vihreämmille laitumille maanantaina auringonlaskun aikaan. Olisin voinut periaatteessa odottaa laidunkesän alkuun asti, mutta minua lohdutti ajatus, ettei sen tarvitsisi laukata taivaslaitumillekaan yksin. Ja niin paljon kuin Pepe elämässään kaikkea uutta pelkäsi, kuoleman se otti vastaan tyynenä ja hyvillä mielin. Olin läsnä viimeiseen henkäykseen asti, riisuin suitset ja kuivasin kyyneleeni.

Ei nimittäin ollut mitään syytä itkeä vaan olla kiitollinen. Pepe on nyt vapaa. En olisi voinut yrittää enää enempää, vaan annoin Pepelle kaiken sielustani, sydämestäni, ajastani ja arkisemmalta kantilta myös lompakostani. En koe luovuttaneeni vaan päinvastoin tunnen, että suostuin viimein näkemään totuuden.

Meillä oli valtavasti hyviä hetkiä ja ihania yhteisiä kokemuksia. Pepe tiesi, että pidän siitä huolta, ja oli viimeisinä vuosinaan pääsääntöisesti kuitenkin levollinen ja onnellisen oloinen. Se oli rakastettu poni kotitallillaan, niin muiden hevosten kuin ihmisten taholta, ja se hyväksyttiin sellaisena kuin se on. Kaikki halusivat aina pelkkää hyvää Pepelle.

Kiitos kaikesta, rakas ystävä. Enää sinun ei  ikinä tarvitse pelätä.

 

Update 11.1.2018: Hups! Unohdin mainita yhden oleellisen asian. Miksi en vienyt Pepeä klinikalle, tutkinut selkää ja vaikka piikityttänyt sitä, jos sieltä olisi jotain löytynyt? Koska sillä ei olisi ollut mitään merkitystä, päätös oli jo tehty. Meistä ei tullut koskaan ratsukkona täysin toimivaa ja oli aika myöntää se. Pepe oli liian säpäkkä ja herkkä minulle jo perusluonteeltaan eikä kovin luotettava muillekaan. Nuorta hevosta olisin voinut tutkituttaa tarkemmin ja etsiä vaikka uuden kodin sopivammissa käsissä, jos jokin hoidettavissa oleva vika olisi löytynyt. Vanha ja taustaltaan ongelmallinen hevonen ei kuitenkaan kuulu myyntipalstoille, etenkin kun on syytä epäillä terveysongelmia. Pepe myytiin minulle loppuelämän kotiin eikä minulla ollut aikomustakaan pettää lupaustani.

Pepellä alkoi olla myös muuta iän tuomaa vaivaa, kuten yksittäisiä loppuun kuluneita hampaita, pientä yskää ensimmäisten ravien jälkeen ja yleistä haluttomuutta liikkua reippaasti liikutuksen alussa. Sen vasemmassa etujalassa oli pientä uudisluumuodostumaa (mikä voi viitata nivelrikkoon ja jota eläinlääkäri kehotti pitämään silmällä) ja saman jalan kaviossa krooninen pieni halkeama. Kaikkea pientä siis oli jo ilmassa ja yhdessä isompien ongelmien kanssa päätös oli lopulta helppo.

About author

Piia

Piia on 35-vuotias hullu kissamummo, joka on sekaisin myös hevosista.

Lue myös nämä

/ You may check this items as well

4

Uusia tuulia: blogi palaa juurilleen ja hevosjutut loppuvat

Read more
letti

Pepen satulasaaga

Read more
WP_20170607_18_08_15_Pro

Miksi minulla on oma hevonen?

Read more

There are 8 comments

  • Taru says:

    Surullista, mutta kaunista. Osaanottoni.
    Suurin rakkauden osoitus on päästää ystävä silloin, kun sen hetki on <3

    • Piia says:

      Kiitos! Vaikka päätöksen tekeminen oli hirveää ja lopetuspäivänä tuntui siltä kuin kuolisin itse mukana, en vain nähnyt muuta järkevää vaihtoehtoa. Paljon olen miettinyt, että ehkä joku toinen omistaja olisi saanut Pepestä esiin rohkeamman puolen, liikuttanut paremmin tai tajunnut kuvata sen selkää myöten läpikotaisin jo vuosia sitten (minähän kuvautin vain jalat ja hampaat). Minut se kuitenkin sai ihmisekseen ja tämä oli paras, mihin pystyin. Tuskin sille itselleenkään oli kivaa, kun kaikki oli vähän sellaista danger zonea sille, paitsi talli ja tarha. Ja voi että me yritettiin, koko talliporukka.

  • Noora says:

    Vastuullisen hevosenomistajan oikea päätös. Osanottoni ja voimia suruun.

  • Luin tämän ihan järkyttyneenä työmatkalla, enkä pystynyt silloin videota edes katsomaan, koska tiesin, että itkuksi menisi. Ja niin menikin, mutta täällä kotona se ei haittaa. Halaukset ja osanotto, Piia! Seurasin teitä koko teidän yhteisen taipaleen ajan joka postausta myöten, joten hyvästien jättö riipii lukijanakin. Oli ihanaa seurata, miten paljon opit Pepeltä ja annoit sille onnelliset viimeiset vuodet! <3 Kannoit vastuun loppuun asti, ja itsestä tuntuu hurjalta, miten voi olla paikalla viimeiseen henkäykseen asti – vaikka samalla tietää, että sitähän rakkaus on ja että ikuinen uni on helpotus. Mutta silti, se ikävän määrä… Onneksi sulla on tukenasi ne kaksi pörröistä terapeuttia – ja tietysti kaikki läheiset ihmiset. Ikävä tietysti pysyy aina, mutta toivottavasti pahin helpottaa pian ja pystyt iloiten muistelemaan sun ja Pepen erityistä yhteyttä ja yhteisiä muistoja. <3

    • Piia says:

      Olen pahoillani, kun jouduin pudottamaan tällaisen pommin. 🙁 Oli se kyllä aikamoinen järkytys koko juttu. Hikoilin ja tärisin, kun lähetin viime viikolla tallinpitäjälle viestejä eri vaihtoehdoista, ja kuljin ihan sumussa monta päivää. Vaikka tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole, kirpaisi se silti, päättää nyt sillä tavalla toisen elämästä.

      Kieltämättä mietin itsekin, miten pystyn taluttamaan Pepen laitumelle ja olemaan loppuun asti läsnä. Olin kuitenkin luvannut, etten jätä sitä ikinä, ja halusin pitää siitä lupauksesta kiinni. Tilannetta helpotti se, että lopetuksessa oli mukana myös samaa läpikäyvät tallinpitäjä ja tallikaveri, tuona päivänä kun lopetettiin kaksi muuta pitkään sairastellutta hevosta.

      Pepe oli kyllä ihana hevonen, mutta tosi haastava myös. Siinä sai kolmessa ja puolessa vuodessa oppia aika paljon hevosen biomekaniikasta, eläinten oppimisesta ja ratsastamisesta, että perusarki ylipäänsä sujui. Sanoinkin ratsastuksenopettajalle, että Pepen omistaminen oli kuin hevosenomistamisen korkeakoulu. 🙂

      Aikanaan tulee vielä uusi hevonen, mutta nyt hengähdän hetken ja keskityn tosiaan noihin kahteen kissaotukseen.

      Kiitos tosi paljon tuesta ja myötäelämisestä, se merkitsee valtavasti! 🙂

  • Emma says:

    Osanotto!
    Olen mielenkiinnolla lukenut teidän haastavaa, mutta palkitsevaa taivalta ja oppinut itsekin paljon. Hurjasti arvostan sitä aikaa ja ajatusta, mitä olet Pepeen panostanut! Uskon, että Pepen viimeiset vuodet olivat hyviä ja onnellisia. Voimia suruun <3

    • Piia says:

      Kiitos paljon! <3

      Kyllä mä kans uskon, että Pepen viimeiset vuodet oli hyviä, ainakin se oli erittäin hyväntuulinen käsiteltävä suurimman osan ajasta. Loppua kohden alkoi tuntua kuitenkin siltä, että sen elämä alkoi taas olla yhtä pelkäämistä ja jännittämistä, reaktiot kasvoivat ja alkoi tulla myös uusia outoja tapoja, kuten pientä pystyyn hyppimistä maastakäsitellessä. Se ei oikein tykännyt enää tehdä mitään, mutta tylsistyi tarhassa, mikä oli vähän vaikea yhtälö.

  • Leave a Reply

    Your email address will not be published.