Ilmarinta
Kahdeksan kuukautta ilmarintaleikkauksesta
April 17, 2017
4

Kurkkaa oheinen videopätkä, jos haluat tietää, mikä ilmarinta on (ei sisällä mitään järkyttävää matskua) 

Edellisestä ilmarintaleikkauksesta on kulunut kahdeksan kuukautta ja ajattelin vähän valottaa, miten nykyisin jakselen. Viime syksynä jouduin uusiutuneen ilmarinnan takia kuukaudeksi sairaalaan. Ensimmäinen leikkaus 3,5 vuotta sitten oli kai jollain tapaa epännistunut, koska vaiva toistui, vaikka todennäköisyyden piti olla olematon. Ei siinä muu auttanut kuin luottaa lääkäreiden ammattitaitoon ja käydä läpi sama rumba uudestaan, tällä kertaa vähän pidemmän ja kivuliaamman tien kautta.

Lääkärit halusivat viimeiseen asti välttää uutta leikkausta, koska siihen liittyy kuulemma niin paljon riskejä. Rintakehän aluetta sorkkiessa on vaarana mm. hermovauriot. Kolme viikkoa sairaalassa maattuani olin kuitenkin niin kypsä koko hommaan, että olin valmis ottamaan vastaan vaikka kroonisen kivun, kunhan pääsen kotiin.

Leikkaus meni hyvin, mutta reiät keuhkossani olivat niin mikroskooppisia, ettei niitä pystytty leikkauksessa paikantamaan eikä korjaamaan. Se on tavallaan myös hyvä uutinen: keuhkokudokseni on ainakin näennäisesti tervettä enkä oletettavasti sairasta mitään peruuttamatonta, etenevää tautia. Keuhko arpeutettiin entistä tiukemmin kiinni rintakehään, jotta reiät eivät pääse enää painamaan keuhkoa kasaan.

Sairaslomani kesti kuukauden eli olin kaksi kuukautta poissa työelämästä. Laihduin sairaalassa kilon per viikko, mutta kotona avokadopastan äärellä kilot palasivat nopeasti takaisin. Kaiken kaikkiaan pääsin jaloilleni aika nopeasti. Parin viikon kuluttua leikkauksesta kävin tallilla moikkaamassa Pepeä ja pari kuukautta sen jälkeen jo ratsastin.

Mitään vakavia kroonisia kipuja ei onneksi jäänyt. Lopetin opiaattien ja muiden kipulääkkeiden syömisen siihen paikkaan, kun sain luvan, enkä ole sen jälkeen tarvinnut edes Buranaa. Ei oikea puoli rintakehästä täysin normaalilta tunnu, mutta kyse on pikemminkin tuntemuksista kuin kivusta. Kun hengitän oikein syvään, aivastan tai hengästyn, tunnen kyllä arpikudoksen vastassa. Siihen kuitenkin tottui aika nopeasti.

Jonkinasteisen hermovaurion sain, mutta onneksi niin lievän, ettei se juuri haittaa. Leikkauksesta lähtien olen usein tuntenut pistävää kipua oikean käsivarteni sisäsyrjässä, vaikka kipu itsessään taitaisi kuulua rintakehän puolelle. Oikea puoli rintakehästäni on myös aika arka kosketukselle. Alue oli kuukausia kokonaan tunnoton, mutta nykyään vähän yliherkkä. Yritän aina siirtää vatsan päälle loikkaavat kissatkin vasemmalle puolelle, koska oikealla puolella tassun paino tuntuu inhottavalta.

Oikea kylkeni näyttää epäilyttävästi siltä kuin olisin ottanut osumaa puukosta ja luodeista. Dreeniletkujen ja leikkausten aiheuttamia uusia ja vanhoja arpia on yhteensä varmaan tusina. Tähystysleikkauksista jääneet arvet ovat kuitenkin aika pieniä eivätkä häiritse minua. Ne ovat vain merkkejä siitä, että kaikesta on selvitty. Kaiken kaikkiaan olen nyt täysin normaalissa elämässä kiinni. Se tuo toivottavasti lohtua niille blogin lukijoille, jotka ovat päätyneet blogiini saman kokemuksen kautta ja ovat vasta toipumassa.

Kylki on vielä  kuin puukkotappelun jäljiltä, mutta aikanaan arvet muuttuvat vitivalkoisiksi ja häviävät.

En tarvitse lääkitystä, säännöllisiä lääkärikontrolleja enkä saa ahdistus- tai paniikkikohtauksia tai murehdi tulevasta. Ainoa rajoitus on, että jatkossa minun on vältettävä kovia painevaihteluita enkä saa esim. laitesukeltaa. Lentäminen on täysin sallittua, mutta koska siihenkin sisältyy pientä painevaihtelua, ei ilmarinnan ollessa päällä saa missään nimessä astua koneeseen.

Olen oppinut, että elämästä täytyy nauttia päivä kerrallaan niin kauan kuin terveyttä riittää. Kuukauden päästä otan taas yhden askelen kohti normaalia elämää ja lennähdän Unkariin viettämään pitkää viikonloppua kavioliittolaisten kanssa. Olen keskittänyt kaiken jännittämiseni siihen parin tunnin lentoon, niin ettei ajatus pitkin pustaa laukkailusta tunnu oikeastaan missään! Sehän on vain palkinto, joka minua odottaa, kun rohkaisen mieleni ja hyppään koneeseen.

About author

Piia

Piia on 35-vuotias hullu kissamummo, joka on sekaisin myös hevosista.

Lue myös nämä

/ You may check this items as well

Takaisin tallille – miten liikutetaan hevosta hengästymättä?

Kurkkaa oheinen videopätkä, jos haluat tietää,...

Read more

Melkein kuukausi sairaalassa, leikkaus ja kotiin

Kurkkaa oheinen videopätkä, jos haluat tietää,...

Read more

Keuhko sanoi toistamiseen poks

Kurkkaa oheinen videopätkä, jos haluat tietää,...

Read more

There are 4 comments

  • Onneksi nuo koettelemukset ovat ohi ja olet toipunut hyvin! Sitkeyttä ja rohkeutta riittää! 🙂 Oikein ihanaa ja ripsakkaa pustalaukkailua! Kuulostaa ihanalta reissulta!

    • Piia says:

      Olen kyllä tosi kiitollinen, että kaikki on mennyt näin hyvin! Ja joo, se reissu vaikuttaa kyllä kaikin puolin mahtavalta jutulta ja mukaan ilmoittautuminen oli varmaan vuoden paras päähänpisto. En malta odottaa. 🙂

  • Iida says:

    Hei! Oon joskus varmaan parivuotta sitten kommentoinut johonkin sun kirjoitukseen oman tarinani ilmarintojen kanssa. Niitä tuli toistuvasti ja olin tuolloin 18 vuotias tyttö jolla jäi koulut ja kaikki kesken vaivan takia. Perinnölisyysklinikat ja monet lääkärit tutki mutta mitään poikkeavaa ei vaan löytynyt. Ja nyt on menty kohta 3 vuotta niin että ilmarintoja ei ole tullut. ( heh, kerkesi niitä 13 tullakkin 😅)
    Perinnölisyysklinikalla kun kävin viimeksi kysyin perheenlisäyksen mahdollisuudesta ja sopivasta ajankohdasta terveyteni takia. Sieltä sanottiin vain että kun itse on valmis ja tuntee pystyvänsä siihen. Nyt tällä hetkellä poika on vuoden ikäinen ja raskaus meni hyvin 🙂 oma vointi on normaali, toki satunnaisia kipuja mutta ei mitään häiritseviä.
    Toivotaan että sinun koettelemukset tämän suhteen olisivat myöa jo vihdoin ohi, on meinaan pirullinen vaiva! 😅

    • Piia says:

      Muistankin tarinasi ja onpa hienoa kuulla, että kaikki on nyt hyvin. Onnittelut myös perheenlisäyksestä! 🙂 Toivottavasti koko vaiva on tosiaan meidän molempien osalta mennyttä elämää. Itse olen voinut todella hyvin viimevuotisen kauhukokemuksen jälkeen.

      Tapasin muuten Unkarin ratsastusreissulla keväällä sattumalta naisen, joka oli kärsinyt ihan samasta vaivasta. Hänelle oli tehty toiseen keuhkoon useita leikkauksia ja sairaslomat olivat pitkiä, mutta nyt oli mennyt jo 15 vuotta ilman ongelmia. Eli kyllä meillä on toivoa! 🙂

  • Leave a Reply

    Your email address will not be published.