Hevoset
Hei, me laukataan!
March 9, 2017
2

Uljas ratsuni.

Tallikaverini kirjoitti jokin aika sitten, että edistyminen hevosten kanssa tapahtuu usein ryöpsähdyksinä eikä välttämättä tasaisen lineaarisesti. Välillä saatetaan junnata samassa pisteessä kuukaudessa toiseen ja sitten lyhyessä hetkessä tapahtuukin isoja harppauksia eteenpäin. Minä taidan olla Pepen kanssa keskellä tällaista positiivista ryöpsähdystä. Ja tämähän on aivan mahtavaa!

Olen ratsastanut Pepellä säännöllisesti viime syksystä asti. Ensin hiivin hyvin, hyvin hitaasti käynnissä maneesia ympäri, sitten uskalsin ottaa ravin mukaan ja ravin kautta alkoi löytyä parempi käynti. Istuntani oli aluksi sen verran jännittynyt, että Pepekin varmisteli moneen kertaan esim. ravia nostaessa, että oletko nyt aivan varma, että haluat tätä?

Pahoittelut huonosta esimerkistä, kun kuvassa ei ole kypärää (ei kuulu tapoihin ratsastaa ilman). Päädyin taannoin puolivahingossa Pepen selkään kokeilemaan, miten ratsastus sujuu ilman varusteita. Oli kivaa ja Pepekin tuntui tykkäävän.

Koska tiesin jarruttavani Pepeä istunnallani, mutten jännitykseltäni voinut sille mitään, opetin Pepen olemaan välittämättä jäkityksestäni. Nostin ravin ääniavulla käyttämällä samaa sanaa kuin maasta käsin nostaessa ja tehostamalla sitä raipan naputuksella. Pepe oppi, että okei, vaikka tuon tyypin istunta jäkittää, kyllä se silti haluaa, että juoksen. Mitä enemmän tein toistoja, sen rennommaksi istuminen kävi ja enää en ravatessani jarruta Pepeä.

Bucaksen punahilkkaloimi oli kiistatta viime syksyn paras ostos. Tämä loputon, jäytävä ja luihin asti vihmova talvi ei vain ota loppuakseen.

Tänään menimme kaksaritunnilla ympyrää, jonka muodon ja koon määritteli kahdeksan tolppaa. Niiden välistä puikkelehdimme ensin käynnissä, sitten ravissa. Itse keskityin pääsääntöisesti siihen, että Pepe kulkee reippaasti eteen enkä itse istu ihan dorkasti, mutta tehtävässä oli tarkoitus myös asettua ulos ja sisälle tolppien välillä. Tunnin lopuksi opettaja kysäisi, haluanko laukata Pepellä.

Maailmani pysähtyi. Laukata! Uskokaa tai älkää, olen onnistunut pitämään itselläni jo yli kaksi vuotta ratsuhevosta, jolla en ole laukannut selästä käsin. Olen nostanut laukkoja maasta ja muut ratsastajat ovat laukanneet Pepellä, mutta itse olen ajatellut, että no, sitten joskus. Ehkä. Kun osaan paremmin ja saan itseluottamukseni takaisin. Kun Pepe on valmis.

Vastasin nytkin ensin, että eeeei, en halua. Ikävien muistojen ohessa muistin kuitenkin muutakin viimeiseltä parilta vuodelta. Muistin kaikki ne kerrat, kun ratsuttaja tai joku toinen ratsastaja on laukannut Pepellä ja Pepe on vain tyytyväisenä klopottanut menemään. Muistin, miten helposti laukka nykyään nousee maasta käsin. Tunsin, miten mukavasti Pepe oli kuulolla allani silläkin hetkellä.

Kuvassa yksi Pepen suosikkikavereista, joka oli tänäänkin mukana tunnilla. Kyseinen PRE-ruuna on niin kovan luokan bossi, ettei Pepelle jää muuta vaihtoehtoa kuin käyttäytyä siivosti.

Sovin opettajan kanssa, että kokeilen laukannostoa ja jos laukka ei nouse, ei ole pakko jäädä vänkäämään vaan voin lopettaa siihen. Suorituspaineet unohtuivat.

Siirryin käyntiin, annoin laukkapohkeen, sanoin “gallop” ja hups, niin me vaan laukkasimme. Pepe nosti siististi laukan ensimmäisestä pyynnöstä ja laukkasi hyvin tyytyväisenä maneesin ympäri. En voinut olla nauramatta ääneen. Pepen laukka oli paljon mukavampi kuin muistinkaan, kunnon keinuhevoslaukka. Se ei ollut ollenkaan tasapainottoman oloinen vaan rento ja rauhallinen.

Kun pysäytin Pepen, olin niin innoissani, että jalkani tärisivät. Oli pakko pongahtaa vuolaiden kiitosten kera alas selästä ja lopettaa tunti siihen. Halasin Pepeä ja sen ilme oli niiiin itseensä tyytyväinen, että oikein nauratti. Minusta tuntuu, että laukannosto ei ole meille enää ongelma.

Epäilen, että olen viimeiset pari vuotta ollut monien silmissä se täti, joka sählää jotain vähän liian hankalalla hevosellaan eikä edistyminen ole kovin kummoista. Pahinta on ollut se, että olen uskonut lahjattomuuteeni vankasti itsekin. Olen koko ajan valittanut, etten osaa ratsastaa ja että ratsastustaidottomuuteni on kaikkien ongelmien ydin.

Olen ollut ihan väärässä. Suurin ongelmani on surkea itseluottamukseni. Jos en itsekään usko onnistuvani, miten voisin vakuuttaa hevostanikaan? On ihan se ja sama, miten täydellisesti istun, jos annan hevoselleni jatkuvasti signaalia, että me kuolemme, koska olen niin huono. Yhtä lailla oli lopulta samantekevää, miten vinossa ja könöttäen selässä istuin, kun lopulta uskoin itsekin siihen, että me onnistumme.

Laukkahaasteeseen liittyviä aiempia postauksia:

  1. Tipahtelusta peräänantoon (10/2014): tähän pisteeseen jäimme reilu kaksi vuotta sitten. Pepe hädin tuskin suostui nostamaan laukkaa allani ja kun se lopulta nosti sen, se singahteli ja säikkyili olemattomia.
  2. Laukkaa, ratsu reima! (12/2015) Rupesin nostamaan laukkoja maasta käsin. Pepe singahteli ja säikkyili, mutta alkoi nopeasti rutinoitua pitkään tauolla olleeseen askellajiin.
  3. Video Pepen treeneistä 11/2016: Ratsuttajan pyytämät laukannostot saatiin ikuistettua ensimmäistä kertaa videolle.
  4. Miksi me ei olla aiemmin tajuttu hypätä Pepellä? (1/2017) Ratsuttaja ja lainaratsastajat laukkailivat jo muitta mutkitta Pepellä myös selästä käsin. Pepe oli tyytyväinen ja rento – myös estettä hypätessä.

About author

Piia

Piia on 35-vuotias hullu kissamummo, joka on sekaisin myös hevosista.

Lue myös nämä

/ You may check this items as well

reetu1

Ostin hevosen!

Uljas ratsuni. Tallikaverini kirjoitti jokin aika ...

Read more

Kiitos kaikesta, Pepe!

Uljas ratsuni. Tallikaverini kirjoitti jokin aika ...

Read more
4

Uusia tuulia: blogi palaa juurilleen ja hevosjutut loppuvat

Uljas ratsuni. Tallikaverini kirjoitti jokin aika ...

Read more

There are 2 comments

  • Onnea! 🙂 🙂 Ja ihanan keinuvia edistys(laukkka)askelia edelleen! 🙂

  • Leave a Reply

    Your email address will not be published.