Kissat
Hankkisinko rescue-kissan?
November 1, 2017
3

Vaikka Poika on Tori.fi:stä bongattu kodinvaihtaja, se on kuitenkin elämäni ensimmäinen syntyjään hyvistä kotioloista oleva kissa. Olemukseltaan se poikkeaa kovasti aiemmista kissoistani, jotka ovat olleet navettakissojen pentuja, orpoja villikissoja tai muita lainsuojattomia. Niin antoisaa kuin kodittomien kissojen auttaminen on, niistä on hyvä tietää etukäteen muutama juttu.

Alla olevat huomiot ovat puhtaasti omaan kokemukseeni perustuvia eivätkä siis absoluuttista, ammattilaisen sanelemaa faktaa. Jos harkitset rescue-kissan hankkimista, kannattaa ottaa yhteyttä paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen. Se on paras taho sekä sopivan kissan löytämiseen että yhteisen alkutaipaleen ensimetreille. Eläinsuojeluyhdistyksestä hankitut kissat ovat myös valmiiksi eläinlääkärin tarkastamia, rokotettuja, leikattuja ja madotettuja.

Rescue-kissat ovat arkoja – aluksi

Kun Mörkö oli pieni, sitä ei saanut katsoa edes silmiin tai se luikki sängyn alle piiloon.

Kun hankit rescue-kissan, se voi olla aluksi hyvin arka. Eläinsuojeluyhdistysten sivuilla lähes jokaisen kissan luonnekuvauksessa lukee “ujo” tai “arka”. Luonnekuvaus ei tarkoita kuitenkaan lopullista tuomiota vaan on yleensä pelkkä lähtökohta. Kun kissa saa pysyvän kodin ja hyviä kokemuksia ihmisistä, sen todellinen persoona kuoriutuu yleensä muutamassa viikossa esiin.

Kun kohtasin Mörren ensimmäistä kertaa, se hyökkäsi minua päin kantokopan luukkua vasten ja sähisi. Vihreää rähmää valuvat silmät leiskuivat tulta, tappuraa ja pakokauhua. Muutaman kuukauden kuluttua Mörkö uskalsi jo olla oma itsensä: lämminsydäminen, sylissä viihtyvä ja aivan äärettömän kiltti pikkukissa.

Rescue-kissasta ei välttämättä koskaan tule kaikkien kaveria, joka kiipeäisi sumeilematta vieraiden syliin ja rakastaisi kenen tahansa rapsutuksia. Kun meillä soi ovikello, Mörkö pinkoo vaatekomeroon piiloon yhtä vauhdikkaasti kuin Poika juoksee ovelle vastaan.  Omia ihmisiään kohtaan rescue-kissat ovat kuitenkin erittäin uskollisia ja kiintyvät ihmisiinsä valtavasti.

Rescue-kissat kasvavat aikuisiksi

Sijoituskissa Valtteri oli vanha ja vakava poika.

Yksi selkeä ero Pojan ja Mörren välillä on se, että Poika on henkisesti aivan pentu, kun taas Mörkö on aikuinen kissa. Poika kujeilee, leikkii ja suhtautuu meihin ihmisiin kuin pieni pentukissa emoonsa, vaikka se on jo kolmevuotias. Mörkö on aikuismaisempi ja kaikin puolin itsenäisempi tapaus.

Mörkö ei leiki leluilla vaan teurastaa ne. On ihan selvää, että se on oppinut tappamaan. Mörkö viihdyttää itseään välillä pitkiä aikoja katselemalla, kun Poika leikkii vaikkapa hiirilelulla. Kun Poika jättää lelun rauhaan ja lähtee muihin hommiin, Mörkö nappaa lelun etutassujensa väliin ja rouskaisee lelulta hännän poikki. Mitkään lelut eivät kestä Mörren käsittelyä menemättä rikki.

Kun kotiimme eksyy kärpäsiä ja muita hyönteisiä, Mörkö saa ötökät kiinni 9/10 kerrasta ja syö ne autuaan onnellisina. Poika sählää ja koheltaa hyönteisten perässä, mutta ei loppupeleissä edes halua maistaa niitä. Pojan maailmassa ruoka tulee tölkistä eikä ilmasta, eikä herranjestas sentään ainakaan elävänä!

Rescue-kissat eivät nirsoile, mutta voivat ahmia ja olla mustasukkaisia ruoasta

Sijoituskissa Pirpana olisi jäänyt meille, mutta oli niin reviirititietoinen ja ahne, ettei mahtunut saman katon alle Idan kanssa.

Rescue-kissat harvoin nirsoilevat, koska hyvä ruoka ei ole niille itsestäänselvä etu. Monet rescue-kissat ovat joutuneet näkemään nälkää tai pitämään tiukasti puolensa, että niillekin jää syötävää. Sijoituskissamme Pirpana oli pahin kohtaamani tapaus: se oli ruoka-aikaan täysin pitelemätön eikä malttanut odottaa edes sitä, että saisimme ruoat kuppiin asti. Se hyppi hullunkiilto silmissään pöydälle ruoan perässä, ahmi kaiken näkemänsä ja imuroi kitaansa Mörren ja edesmenneen Idankin sapuskat.

Mörkö ei jätä juuri koskaan mitään syömättä ja sen linjoja täytyykin tarkkailla. Ruoka-aika on sille kuitenkin edelleen jotenkin hämmentävä asia. Ei riitä, että kippaan ruoat Mörren kuppiin, vaan minun on vielä vakuutettava erikseen, että ole hyvä, se on sinulle. Joka kerta, kolmesti päivässä, yhdeksän vuoden ajan Mörkö on hämmästynyt, että oho! Minulleko! No, mutta kiitos, tämäpä kunnia!

Rescue-kissoilla voi olla terveysongelmia

Idan hoitoon upposi tuhansia euroja, mutten silti voinut pelastaa sitä sen omalta elimistöltä.

Koska rescue-kissat ovat eläneet ja kasvaneet vähällä ravinnolla ja kokeneet kylmyyttä ja kurjuutta, niillä voi olla yhtä sun toista vaivaa. Edesmenneellä Ida-kissalla oli toistuvia ientulehduksia, flunssia ja muuta häikkää koko sen lyhyen elämän ajan. Lopulta Ida menehtyi kuusivuotiaana hemolyyttiseen anemiaan eli sen oma elimistö tuhosi kaikki punasolut.

Sijoituskissa Pirpana ehti olla meillä vain pari päivää, kunnes se alkoi virtsata verta ja kävi ilmi, että sillä oli virtsakiteitä ja virtsatulehdus. Kissapolo joutui erikoisruokavaliolle koko loppuelämäkseen. Toiselle sijoituskissallemme, Valtterille, oli tehty tuhansien eurojen hammasremontti ja muistaakseni puolet sen hampaista oli jouduttu poistamaan.

Jos päätät ottaa hoteisiisi rescue-kissan, varaudu yllättäviin eläinlääkärikuluihin. Pahimmillaan kissa saattaa tuoda tuliaisina tauteja, jotka tarttuvat talouden muihin kissoihin ja voivat olla kohtalokkaita (esim. tarttuva vatsakalvontulehdus FIP). Eläinsuojeluyhdistykset hoitavat kyllä kissan akuutit ongelmat kuntoon, mutta joskus yllätyksiä voi silti tulla.

On toki mahdollista, että rescue-kissa on ihan terve, ja useimmiten niin toki onkin. Mörkö on nyt 9-vuotias ja joutunut vain pari kertaa elämässään akuutin vaivan vuoksi eläinlääkäriin. Kerran sen kitalakeen jäi kiinni avomiehen lautaselta varastettu kananluu ja pari kertaa sillä on ollut vatsatauti.

Kyllä se silti kannattaa!

Mörrestä tuli maailman paras kotikissa.

Tämän varovaisen pelottelun jälkeen haluan alleviivata, että rescue-kissan adoptointi kannattaa aina, kunhan valinta on tehty oikein. On ihanaa seurata, kuinka pienestä takkukasasta kasvaa kiiltäväkarvainen, elämäniloinen kissapersoona. Vaikka eläimet eivät vello menneessä, rescuekissat ovat usein silminnähden tyytyväisiä jo perusasioihin:  lämpimään kotiin, säännöllisiin ruoka-aikoihin ja syliin, joka on lähellä. Esimerkiksi Mörkö on kaikin puolin helpompi ja tyytyväisempi tapaus kuin Poika – ja tämän sanon kaikella rakkaudella Poikaa kohtaan!

Minä ja avomieheni tulemme varmasti jatkossakin ottamaan omaksemme vain kodinvaihtaja- ja rescue-kissoja. Niin suloisia kuin monet rotukissat ovatkin, niille riittää tässä maassa hyviä koteja. Sen sijaan löytöeläintalot ja netin markkinapalstat ovat pullollaan kissoja, jotka odottavat uutta mahdollisuutta. Kuka tietää, ehkä jonain päivänä tieni kohtaa vaikka sellaisen venäjänsinisen näköisen rescuetyypin kanssa!

About author

Piia

Piia on 35-vuotias hullu kissamummo, joka on sekaisin myös hevosista.

Lue myös nämä

/ You may check this items as well

mörkö-laihdutuskuurilla

Rakas, sinusta on tullut pullukka!

Vaikka Poika on Tori.fi:stä bongattu kodinvaihtaj...

Read more
WP_20170620_18_50_05_Rich

Pojan kanssa seikkailemassa

Vaikka Poika on Tori.fi:stä bongattu kodinvaihtaj...

Read more
dogbic

Dogbiciä ja rotukissoja Eläinystäväni-messuilla

Vaikka Poika on Tori.fi:stä bongattu kodinvaihtaj...

Read more

There are 3 comments

  • Emma says:

    Hyvä kirjoitus! Meilläkin on ihana rescuemummeli. Terve kuin pukki ja ihmisystävällinen, rauhallinen tapaus.

    Mummelin edesmennyt veli oli kuitenkin toista maata, ja uskon että se johtuu nimenomaan sen epämääräisistä taustoista. Se sairasteli sitä sun tätä vakavasti ja kävi myöskin tuhansien eurojen edestä eläinlääkärillä, jossa se sitten päästettiin vähän liian nuorena pois. Vaivoja oli niin paljon ja ne eivät olleet tasapainossa keskenään, joten ei ollut vaihtoehtoja. Ja se syy oli todennäköisesti juuri se, että katukissan + katukissan jälkeläisessä on niin iso sukusiitosaste, että todellisia maanantaikappaleita voi tulla :(.

    Sen takia kissojen leikkuut ja kampanjat ovat tärkeitä! 🙂 Ja se, että eläinlääkäri tarkastaa aina kissat ennen kuin yhdistys tms. taho luovuttaa ne eteenpäin. Meilläkin oli luovuttajana yhdistys, mutta se ei ollut kovin vastuullinen ja olin itse liian sinisilmäinen löytääkseni oikeasti vastuullisen yhdistyksen. Tämän edesmenneen seuraajaksi otimme sitten rotukissan, ihan vain siksi, että suvun ja yksilön terveys olisi kunnolla tutkittu valmiiksi.

    • Piia says:

      Kiitos kommentistasi! On hurjan mielenkiintoista lukea myös muiden kokemuksia rescuekissoista. Hyvä pointti, että sukurutsa aiheuttaa varmasti terveysongelmia ja kissojen vapaa lisääntyminen pitäisi saada loppumaan. Saman sanoi mulle kerran yksi eläinlääkäri, kun kiikutin Idaa ties kuinka monetta kertaa hoidettavaksi ja valitin sen vaivoista.

      Sekin on ihan totta, että eläinsuojeluyhdistyksetkään ei välttämättä aina tiedä kaikkea. Koska kodittomia kissoja on niin paljon, yksittäisten kissojen tunteminen voi jäädä aika pintapuoliseksi. Toisaalta paine löytää kissoille koteja on kova, mikä varmasti houkuttaa joitain yhdistyksiä markkinoimaan kissoja (ja koko rescuekuviota) helpompana asiana kuin mitä se ehkä onkaan.

      Itse oon tarkkana myös siitä, että jo omaksi otetut eläimet ei saa kärsiä siitä, että taloon tulee uusi autettava. Siihen oli ihan syynsä, että valittiin Mörren kaveriksi juuri Poika! 🙂 Halusin pelata varman päälle ja ottaa nuoren, terveen ja traumattoman tyypin, koska ensisijaisesti me etsittiin Mörrelle ystävää. No, vähän sekohan tuo Poika on Mörren makuun siitä huolimatta, mutta ainakaan sille ei tuota vaikeuksia jakaa ruokia ja samaa (pientä) reviiriä! 🙂

  • JK says:

    Aina rescue-kissat eivät toivu traumoistaan, valitettavasti. Perheemme ensimmäinen kissa (n. 20 vuotta sitten, toinen yksilö kuin toisen postauksen kommentissa mainitsemani) tuli “kaupantekijäisinä” omakotitalon mukana, mitä pidimme vähän outona ensin. Myyjät selittivät, että kissa on kiintyneempi lähiympäristöön kuin ihmisiin, joten eivät voi ottaa istä mukaansa. Se oli löytöeläinkodista alunperin. Olivat kyllä oikeassa; kissa sieti meitä ihmisiä kohtuullisesti ja oli ajoittain ystävällinenkin, mutta useimmiten se oli hyvin etäinen eikä tahtonut kontaktia. Kaikkia pamauksia se kauhistui paniikinomaisesti ja jännittyi aina kosketettaessa ja rentoutui vasta sitten kun tajusi ettei sille tehdä pahaa. Tätä siis jatkui koko sen vuoden ajan kun se meillä asui, vaikka olimme hyvin varovaisia ja kärsivällisiä. Ilmeisesti sitä oli pahoinpidelty tms. Lopulta se karkasi, koska todennäköisesti tykästyi enemmän lähitilan navettaan. Eli kunnollista kotikissaa siitä ei oikein saanut, koska se ei oppinut kunnolla luottamaan ihmisiin.

    Toisella paikkakunnalla näkemäni tapaus oli kissa, joka pelkäsi kaikkia miehiä. Se tuli narun päässä omistajansa kanssa vastaan ja heti minut nähtyään vetäytyi omistajan jalkojen taakse ja alkoi täristä hillittömästi silmät lautaseksi laajenneina. Se ei siis ollut normaalia ihmisten aristamista, vaan todellista paniikkia. Omistaja pyysi minua ottamaan pari askelta taaemmaksi ja selitti, että kissa oli joutunut heitteillä ollessaan jonkin poikajoukon potkimaksi ja kivittämäksi. Siitä oli jo vuosia aikaa, mutta silti eläinparka jähmettyi kauhusta vieläkin miehen nähdessään tai haistaessaan, naisista taas ei ollut moksiskaan.

    Olen tässä itsekin miettinyt, josko ottaisi löytökissan. Mutta juuri nämä esimerkit (vähemmän kuin 100% ideaalin tilanteen lisäksi) on estänyt. En oikein tiedä, pystyisinkö käsittelemään oikein traumatisoitunutta eläintä. Ja olisi kurjaa kummallekin, jos sillä olisi yllämainittujen kaltaisia parantumattomia pelkoja.

    Nostan kuitenkin hattua kaikille, jotka löytökissoja hoiviinsa ottavat. On varmasti palkitsevaa nähdä, miten sellainen alkaa luottaa ja kiintyä ihmiseen.

  • Leave a Reply

    Your email address will not be published.